Angstiton angsti

Peruskouluvuosia pidetään nuoren kannalta kriittisimpinä. Ja tietenkin allekirjoittanut sai tuntea nahoissaan sen, kuinka kriittisiä ne nuoruusvuodet todellakin ovat. Vuodet alkaen kolmannelta luokalta aina peruskoulun loppuun asti olivat äärimmäisen henkisesti kuluttavia ja raskaita. Muistan hyvin, kuinka hieno tunne oli herätä, kun tiesi kouluun mennessä joutuvan kiusatuksi. Mollatuksi, nolatuksi, haukutuksi ja kaikkine sivujuonteineen. Vaikka kuinka asiaa koittaa tarkoituksella unohtaa, se on ja pysyy osana minussa. Muistot eivät katoa, ihminen ei palaa ennalleen, hän voi vain koittaa eheytyä. Se on fakta. Ei mahda mitään.

Kun peruskoulusta maailmalle lähdin, lähinnä lukioon, muistan kuinka ahdistava paikka uusi ympäristö oli. Kaikki olivat outoja ja mietin kuinka tulee käyttäytyä. Kun tarpeeksi miettii asioita, kuten miltä näyttää toisen silmissä, syntyy ylikontrolloimisen kierre, mikä heijastuu kaikkeen mahdolliseen. ”Miltä minä nyt näytän, kun syön”, ”Näytän heistä iljettävältä, kun syön”, ”Näytän heistä iljettävältä, kun olen olemassa.” Nuo olivat varsin arkipäiväisiä ajatuksia lukion alkuun. Kaverisuhteita, kiitos hiljaisemman luonteeni (+ ”ollaan sitten hiljaa, kun ei se suun avaaminen aiemminkaan auttanut”), ei paljoa syntynyt, ja kiitos peruskouluvuosien, kaverisuhteet paikkakuntalaisiinkin samassa lukiossa olivat varsin – niin ja näin.

Yksi hälyttävimmistä seurauksista, mitä kiusaamisesta voikin tulla, on se, ettei vain kerta kaikkiaan uskalla mennä tiettyihin paikkoihin. Saattaa suunnitella etukäteen, mitä reittiä menee, missä käy kaupassa, ja toivoo sormet ristissä, ettei sinne vain sattuisi joku ihanaisista kiusaajista eksymään. Vastavuoroisesti, eihän kiusaaja itse sellaisia tekijöitä ajattele, hän vain menee S-Marketiin tai Teboilille ilman, että ajattelee mielessään, voisiko siellä joku tulla vastaan. Pelon oppiminen ja itsensä tarkoituksellinen feidaaminen ympäristöstä harvemmin tulevat julkisuuteen, kun kiusaamisesta puhutaan. Puhutaan vain siitä, miten kiusaamista pyrittäisiin estämään ja siinäkin kustaan niin antaumuksella.

Itseironia ja itsekriittisyys ovat pelottavan lähellä toisiaan, jossain vaiheessa vain huomasi dissaavansa itseään joitain viihdyttääkseen. Siihen asti, kunnes tajuaa, että ei olekaan itseironinen, vaan ainoastaan vihaa itseään ja kaikkea, mitä tekee. Takaiskut ovat äärimmäisen dramaattisia, kaikki otetaan itseensä, vaikkei todellisuudessa olisi syytäkään. Tänäkin päivänä, se on hyvin yleinen asia minulle.

To be continued… Some day

kiusaaminen, seuraukset