Angstiton angsti

Pysäyttävä video YouTubessa herättää henkiin vanhoja, ei niin hyviä aikoja, muistelevan bloggaajan. Kyseessähän on jo toista miljoonaa katsojaa kerännyt tunteisiin vetoava video, jossa kahdeksannelle luokalle siirtyvä amerikkalainen poika on ollut koulukiusattuna jo ensimmäisestä luokasta lähtien ja tekstikorttien avulla kertoo omaa tarinaansa. Ajatuksena niin pitkä aika kiusattuna on vähintäänkin pysäyttävä, ja laittaa miettimään, mikä meidän yhteiskunnassamme on mätänä, kun tällaista pääsee tapahtumaan.

Mätää saadaan etsiä, ja se on kenties helposti löydettävissäkin, mutta mätyys on levinnyt niin laajalti länsimaista kulttuuria, että sen poishävittäminen on lähestulkoon utopistinen tavoite. Ei väliä, asuuko kymmenen miljoonan asukkaan kaupungissa vai kolmentuhannen asukkaan korpikunnassa, koulukiusaaminen, kouluväkivalta, on arkipäivää.

Vaikka koulukiusaamista ollaan vasta viime vuosikymmeninä lähdetty karsimaan erinäisten kampanjoiden johdolla, on tulos ollut varsin laihaa. Koulukiusattuna ”kiva koulu” on kaikkea muuta kuin kiva ja välillä käy mielessä, että onko näiden kiusaamisten vastaisten kampanjoiden päällimmäinen tarkoitus lähinnä toimia PR-etuna koululle ja muuna taloudellisena tukena, kenties. Sillä kouluväkivalta on läsnä. Sitä eivät teennäiset kampanjat muuta, jos kusipäät ovat kusipäitä. Ja sitähän he ovat. Aina ovat olleet ja aina tulevat olemaan. (Kielessämme ei ole futuuria, anteeksi…)

Tämä on yhteiskunnallisesti suuri kysymys, sillä vuositasolla KELA joutuu maksumieheksi erinäisten masennusten ja ym. asioiden kohdalla. Ja aivan varmasti osassa tapauksissa on kyse kouluväkivallan jälkeisistä hoidoista, terapioista, psykologeilla käynneistä, lääkityksistä ja muista vastaavista. Sikäli tyhjästä joutuvat maksamaan, sillä _jos_ Suomi olisi suvaitsevaisempi erilaisempia ihmisiä kohtaan, kiusaamista ei olisi. Utopistinen näkökulma, mutta mitäpä sitten.

Ihmisten pitäisi ymmärtää se, että ihmiset käsittelevät kuulemansa eri tavoin. Jos esimerkiksi henkilö A on ”vitsillä” sanonut jotain henkilöstä B, B voi loukkaantua. Kun sama toistuu kerta toisensa jälkeen ja muutkin yltyvät tähän ”vitsailuun”, ei aikaakaan, kun henkilö Bertta onkin aikeissa riistää itseltään hengen. Tietenkin on todettava se, että yksikään kiusaamistapaus ei ole identtinen ja se fyysinen ja henkinen tuska, mitä kiusatut joutuvat käymään läpi vaihtelevat yksilöiden välillä.

Kuitenkin yksi asia on varma, traumat jäävät. Arvet umpeutuvat, haavat paranevat, mutta sisäinen haava onkin sitten asia erikseen. Se, mikä on lähtenyt aikanaan ”harmittomana pilana” onkin lopulta pilannut toisten elämät. Kun sanon monikossa, tarkoitan sitä. Kouluväkivallan seurauksena ei pelkästään kiusattu itse joudu kärsimään, vaan myös hänen ympärillä olevat ihmiset. Sisäinen syyllistäminen alkaa, olenko minä syypää tälle ja muuta.

Jos jotain asialle voi tehdä, se kannattaa. Jos olet äiti, kasvata lastasi niin, että hän hyväksyy erilaiset ihmiset, ihonvärin, yhteiskunnallisen aseman, seksuaalisen suuntautumisen, mielipiteiden, uskonnon, uskonnottomuuden… ja lista jatkuu.

Pallo on loppupeleissä meillä itsellämme, sen perään vain pitää juosta.

kiusaaminen, koulukiusaaminen, väkivalta, yhteiskuntakritiikki